Ajan järjestäminen silkkaa ajattelua varten on samaan aikaan kenties suurinta luksusta ja kaikille mahdollista.

Tehän olette sellaisia kylpyläihmisiä, tokaisi eräs läheiseni, kun puhelimme heidän Viron matkastaan. Tulin määritelmästä räikeän onnelliseksi, koska kylpyläihmisyys on unelmaminäni ytimessä.

Koska olen aikuinen, enää ei ole mahdollisuutta jättää asioita tekemättä koska ei huvita, eikä sitä oikeastaan saa edes ääneen sanoa, että ei yh-tään hu-vi-ta. On tehtävä jatkuvasti pieniä, hyviä valintoja. Koska muuten vittusaatana edestäänhän sen taas löytää.

Viekää aktiiviset elämänne ja aurinkoiset päivänne muualle. Täällä tavoitellaan makuuhaavoja, ei vatsalihaksia.

Kun ei tiedä mistä kirjoittaa, kannattaa kuulemma kirjoittaa siitä mikä on totta. Ja tällä kertaa totta on se, että hävettää aivan perkeleesti.

Miten senkin selittäisi analyyttiseltä kuulostaen, että sinun, pienen tulevaisuuden lapsoseni t-paidassa lukee TPS pelkästään sen takia, että äitisi pelkäsi eroavansa lukiopoikaystävästä, jos sen perässä ei muuta Turkuun?

Se, mikä voi näyttää ulospäin rohkealta, on oikeasti sarja minimaalisia tavallisia tekoja.

Mummomme (tai Julia Thurén) on opettanut meille ettei pidä ostaa mitään turhaa paskaa. Se on hyvä tunnuslause, mutta samalla hirveä, koska nimenomaan turhan paskan ostaminen on ihaninta.

Käytän puheessani ihanaa niin paljon, että entiset poikaystäväni ovat ärsyyntyneet ja moittineet minua: ei kaikki nyt vaan voi olla aina ihanaa.

Tänään tuntuu siltä, kuin kotikorttelissani olisi pidetty purkansyönnin SM-kisat ja kisan päätyttyä kaikki osallistujat olisivat sylkäisseet purkkansa maahan ja koko kortteli olisi täynnä kenkiin tarttuvaa purkkamattoa. Ei mitään radikaalia – pystyn kyllä toimimaan – mutta eteneminen on vain vähän hankalampaa.

Nykyisin puhutaan paljon siitä, kuinka elämässä tulisi opetella sanomaan ei. Väitän, että meidän tulee opetella sanomaan KYLLÄ: entistä useammin, entistä sydämellisin ja entistä painokkaammin.